Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.
Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka huusi:
"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"
Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.
"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"
Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä tuulestaan.
"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"
Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti selostaa mieheni kirjettä.
Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi tietää.