Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua, kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä hiekalla ravintolan edustalla.
Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.
"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"
En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.
Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.
"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?"
Mutta en vastannut mitään.
"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."
Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan tiehensä.
Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.