"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä ehkä vielä — niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja silloin — on kaikki hyvin."
Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni. Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen olentoni väräjämään.
"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.
"Mikä on, lapseni?"
Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti lupaisi — olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin alkaisin häntä rakastaa.
Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan. Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.
"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.
"On."
"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"
"Niin, niin."