"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."
Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti, ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan, kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.
Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella tohtorin pojan kanssa, — johon olin hiljakkoin tutustunut — kun hän tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani, rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.
Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute. Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.
Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli saatava kaikki talon maito — vähempi ei riittäisi.
Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon. Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani — taivas ties miten — minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.
Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:
"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"
Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa matkaani, mutta Nessy asettui eteen.
"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo?
Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."