"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata, kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"
Uusi naurunpuistatus ja sitten — "Hän on käynyt ympäri juttelemassa, että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."
Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen suustaan ja sitten —
"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua. Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee, kun oikein kiukustuu."
Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni… En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen. No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni. Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?… mahtaako?"
Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet karsimaan selkäpiitäni:
"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"
"Minusta?"
"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."
Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini ja istahti itse sen käsipuulle.