"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."
"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.
"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole? Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen, sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä, ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"
Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni kunnioittaa ja pitää arvossa häntä — kun minä vetosin henkiseen minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän kuin jaksoin kestää.
Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.
"Päästä minut nukkumaan", sanoin.
"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta…"
"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä olin astunut huoneeseeni.
Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä tapahtui takanani.
Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja sitten vimmastuneen näköisenä.