Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava ratsaille.
"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan menoa ilman sinua."
Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä, jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.
Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti. Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko kauemmin kestää tätä nöyryytystä.
Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."
Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.
"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"
"Etelänaparetkikunnasta — he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"
"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."
"Entä… entä… entä Martin Conrad."