Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken. Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin takaisin hotelliin.
Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:
"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"
Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:
"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."
En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:
"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet… He tulivat puoli tuntia sitten. Ja juuri nyt… näin hänen armonsa… tulevan ulos madamen huoneesta."
"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa, ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.
* * * * *
Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana, kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän Sydämen luostarin piazzalla.