MINÄ RAKASTUN.
Viideskymmenesyhdes luku.
Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.
Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.
Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä — joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä — jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.
Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.
Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:
"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää, kulta."
Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.