"Ee-ei, en nyt", vastasin.
"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin — vaikka mihin, niin lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka… no niin, jonnekin."
Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!
Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan ihmisvaltamereen.
Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain sanotuksi:
"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"
"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.
"Kuulehan — pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä (mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"
Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.
Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.