Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.
Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.
Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.
"Mutta mitä se Price minulle kertoo — että madame lähtee teidän kanssanne?"
Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.
Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:
"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää — ole varma siitä, että sen teen."
Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?
Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.
Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.