He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.
Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.
Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä — Aikaa.
Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.
Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.
Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."
Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.
Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.
Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.
Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.