Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää — ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? — kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.
Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään — ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait — voisi pakottaa minua sietämään sitä.
Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.
Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima — oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.
Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti — insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten — sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.
Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.
Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle — kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.
Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.
Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.
Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.