Onni — paha onni — suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.
"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:
"Kuka sinua estää?"
Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:
"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua hirveästi kaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra… Mikä taas onkaan hänen nimensä?"
Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."
Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:
"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."
Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:
"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."
Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.