Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:
"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti päivässä."
"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.
Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella — ei kukaan osannut selittää miten — poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia, tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti, Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.
Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:
"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan puolella."
Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua tohtorin pojan sisareksi.
Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.
Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että lampaannahkamatto oli jäälautta.
Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku, ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni, serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.