Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva — vahva puheissa ja katseissa — ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa myöten enkä paeta.
Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan äänen hallista, niin lensin portaita alas — suoranaisesti lensin — niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.
Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään hehkuen terveyttä ja elämänhalua.
"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.
"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka tarpeetonta kysyä — kasvojesi väri on ihmeteltävä."
Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle, mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä hänen vastaustaan.
"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?" sanoi hän.
"Ikävä kyllä, ovat", vastasin.
"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin todella pettynyt. Mutta luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"
Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi: