"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.
Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:
"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."
Ja sitten —
"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen tilaisuuden, saan kyllä."
Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus (vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä. Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:
"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"
Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu odotti minua.
Kuudeskymmenesneljäs luku.
Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä aivan hengästyneet.