Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.
Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä, menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle tammi-istuimelle.
Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.
Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:
"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden, tahtoisin päästä selville eräästä asiasta… Ellet voi saada eroa miehestäsi ja ellet… ellet voi tulla minun luokseni… miten meidän silloin käy?"
Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja ihanuutta.
"Tietääkö se, että meidän on… erottava?" sanoi hän. "Sinä kulkien omaa tietäsi ja minä omaani… milloinkaan enää tapaamatta toisiamme?"
Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja — masentamista.
"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi hän.
Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta, mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin oli velvollisuutemme kuolettaa se.