"Onko se mahdollista?" sanoi hän.
"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa, että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä pettymyksestä.
"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.
Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin, tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.
"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme, Mary — eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan tunteneet tai rakastaneet toisiamme."
Kurkkuani pisti — en voinut vastata hänelle.
"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."
En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän lausui sakealla äänellä:
"Ja sinä… luuletko sinä voivasi minut unohtaa? Luuletko voivasi haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"
Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.