"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle kaikki… kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi — tämä kieltäytyminen… käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"
Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.
"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole inhimillistä… No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa rakastamasta toisiamme — sinä täällä ja minä siellä alhaalla — niin tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"
Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua ja sanoi melkein kuiskaamalla:
"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä olet ollut naimisissa vuoden… vain vuoden… ja sinä olet hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen hellyytensä. Etkö ole milloinkaan sitä ajatellut?"
Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä lähemmäksi hän virkkoi:
"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt. Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä itselleni anteeksi… Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa tuohon… tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle… että hänellä on oikeuksia sinuun… että sinä olet hänen vaimonsa ja hän sinun miehesi… että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen oikeuden — pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä ajatellut?"
Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:
"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt — miehen kanssa, jota inhoat… vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää… hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa… samassa…"
Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.