Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.
En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän, valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.
Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.
Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.
"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.
"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat puheenaineet oli työnnettävä syrjään.
Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.
Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme. Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä, leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian kalliolle.
Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin: "Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."
Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin, koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa), kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.