Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä kohtaan.
Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!… ja sinun täytyy luopua minusta… ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."
Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.
Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani — niinpä lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:
"Lyönpä vetoa vaikka mistä" — (minä aina jäljittelin Martinin puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin veneessä istuessani William Rufus sylissäni."
"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.
"Etpä voi", sanoin.
"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja niin minä lauloin —
"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin kukan saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".
Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet laivallaan edellisenä iltana.