Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili mielessäni.
Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:
"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."
"Entä jos se onkin iäksi?"
"Älä puhu niin."
"Mutta jos se on?"
"No niin, silloin… hyvästi — iäksi."
"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.
"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani, jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.
Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet kuten edellisenä iltana.