Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.
Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli viileä, vaikkakin päivä paistoi.
Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen — eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy selittämään.
Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä, mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle koittanut.
"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.
"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta siirtää tuonnemmaksi.
"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.
"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.
"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun täytyy siirtyä toiseen sijaan."
"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en siihen suostu, minä kiellän sen."