Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään — ei niin mikään — saisi pidättää häntä lähtemästä.
"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja odotettava siellä palaamistani."
"Se on mahdotonta", vastasin.
Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.
"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa ollessani", sanoi hän.
"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."
"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala yksin tietää, miten käy?"
"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen hänen oli tyydyttävä.
"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.
Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta mielessäni oli vain yksi ajatus — että Martinin täytyi lähteä suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.