Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta, vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen toimeenpantavassa juhlassa.
Niinpä minä kello seitsemän aikaan — oli jo pimeä silloin — istuin rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja kätkössä olevaan kivisillan soppeen.
Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?
Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.
Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja — kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.
Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta, vaikka oli alakuloinen mielessään.
Ja sitten — ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta — kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.
Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta olin ylen onnellinen.
Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti kuin yhdellä suulla.
Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen näyttää iloiselta.