Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.
Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet. Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.
Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.
Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.
"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."
Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa, ja vakuutti hänen kyllä palaavan.
"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle… Ei ainakaan, jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" — ja tätä seurasi silmänisku minulle.
Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta, minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti — mieletöntä kyllä — polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli tallannut.
Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat vielä siellä elehtivän.
Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä — ainoata, minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan "pitää lystiä" hänelle.