Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:
"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.
Minä en niistä pidä."
Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.
Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.
Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.
Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa; ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."
Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.
Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.
"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi viimeisestä illasta Englannissa."
"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.