Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan kyselemisensä hän virkkoi:
"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."
Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti käännettyinä.
Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun, sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa tulevaisuuteen.
"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella miellyttäväin ihmisten parissa — vanhain ystäväin, koulutoverien, tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."
Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja sitten hän vaihtoi puheenainetta — kertoen isästäni, jolloin hänen kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.
Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.
"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa hänestä."
Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat raastaa minut palasiksi.
"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"