Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva, voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä liioin silmäkulmain käskevä kohotus.
Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:
"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."
Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.
Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään, mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.
"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta vastaanottojuhlastamme."
"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.
"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet, jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:
"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan, rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"
Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin tekosyyn nojalla — se kävisi liian kalliiksi — meillä ei olisi varoja siihen.