En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:
"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"
"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse vietellyt itseni."
En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.
Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:
"Mitä? Ettäkö muka itse… vapaaehtoisesti… Hyvä Jumala!"
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen suustaan:
"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme… vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin? Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi, sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton ensi ehdoista… Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä sanot… kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen… että olet tieten tahtoen… Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että sanon sinulle sen nimen?"
Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.
"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä tällainen kirje syyttää sinua?"
Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja huudahdin: