"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."
Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen portaita alas.
Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä, kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:
"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"
Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen siirtymiseensä Amerikkaan.
"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet unohtanut koko jutun."
Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.
Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun minä virkoin:
"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän vastasi matalalla äänellä:
"Niin, armollinen rouva."