"Minun täytyy heti lähteä — tänä iltana, jos mahdollista."
"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."
Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.
Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.
Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani, väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua matkapukuun.
Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden asemani vaikeudet.
Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.
Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen elämänsä hartaimmat toiveet.
Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin pieni huone aina odotti häntä — sillä muistin kuinka olin rikkonut hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.
Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta naparetkeltään.