"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.
Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.
Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa. Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni todistajana.
"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."
Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni — pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni. Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.
Ja luulenpa, että se olikin.
"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.
Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja kuiskasi:
"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet vahingoittamattomaksi, senkin kissan."
Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän sen uudelleen.