Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.
"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.
Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä palaamaan.
Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.
"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin eteenpäin.
Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä, että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.
"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen rouva", vastasi hän.
"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja suutelin häntä.
"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi hän ja alkoi itkeä.
Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni äänettömyyden.