"Minäkö! Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."
Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.
Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän, kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain — sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.
"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.
"Oletko loukannut itsesi?"
Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:
"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin… kun on naparetkellä, pitää kestää kaikkea!"
Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut
Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä
Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa
ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.
Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat johtopäätöksensä asiasta.
Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja sikeässä unessa suuressa säkissään.