"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."
Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun, huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.
Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.
"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."
Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan, mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:
"Martin!"
"Mikäs hätänä, toveri?"
"Kaikki on minun syytäni… ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy… enkä minä ole yhtään mainio… ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta… saat jättää minut tänne… ja pelastaa itsesi… ja…"
Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.