Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa kohti.
"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.
"Totta — kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään, "kyllä siellä väkeä on!"
Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.
"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin syödä… voisin syödä vaikka koiran — koiria aina syödään, kun ollaan naparetkillä."
Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:
"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."
Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa, oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset aina sattuvat vilustumaan."
Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön — maito!