Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.
"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"
"Niin."
"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni olisi merimies."
Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.
Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten? Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja vielä etäisempiä seutuja?
"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa lastia."
Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään persoonallisemmiksi.
Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää — kaupungissa kun oli niin paljon vilkkaampaa kuin maalla.
"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"