Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut) nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.
Kahdeksaskymmenes luku.
Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman minulle.
Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.
Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä sulkeutuneita ihmisiä.
Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.
Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa, kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin Kristuksen edelliseen vuosisataan.
Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.
Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa, suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne — ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman liikepuuhissa.
Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen, että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei olisi sattunut onneton tapaus.