Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat hajosivat kauhun valtaamina.
Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin esineenä.
Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä olin puheenalainen henkilö.
He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet: "Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun katoamisista.
"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.
"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö katoaa, kun kokonaiset kansat — nuo kymmenen heimoa esimerkiksi…"
"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme esimerkkejä Raamatusta — Elisa tai Joonas…"
Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.
Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka nyt seurasivat — kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa; kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä); kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.
Mutta sitten asia sai toisen käänteen.