Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville, että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille. Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.
Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.
"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."
Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.
Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa, etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo, ettekö näe, että minä se olen?"
Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain minun nimeni, vaan Martininkin.
Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.
Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan, että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän "säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.
Se oli hirveätä.
Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe. Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina tuoreimmista uutisista.