Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet häviämisestäni, vaan koko Lontoo.
Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain "kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.
Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.
Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään, huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin haalistunutta päällistä.
Silloin samassa silmänräpäyksessä — en tiedä miksi — välähti mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.
Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni lieventääkseen päänkivistystäni — vaikka hän, poloinen, vain kartutti sitä lörpötyksellään.
Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko — koska hän nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen — vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita hoitamassa.
Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin itseni suostumaan.
Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun hiljaa koputtavan ovelleni.
"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.