"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin. "Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on poissa, on minun todellinen mieheni — ei se, jolle minut naitettiin. Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme — hänen ja minun — on sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"
Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän sanoi:
"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan. Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani, velvollisuuttani?"
Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja puhkesin katkeriin syytöksiin.
"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne", huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus! Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta — todellisesta rakkaudesta — tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan — niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."
En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.
Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse hänen pukunsa liinareunuksille.
Samassa hetkessä olin kukistunut.
Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi.
"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata. Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. Hän sen myös ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun tähteni… ja että hän kotiin tullessaan huomaa…"