Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.
"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred — ihan ensimäinen. Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle — etkö muista?"
Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti kalvenneet.
"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin sairas ja että minun oli mentävä kotiin?
"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"
Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.
"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."
Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.
"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin, ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä, valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä. Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä tullut nunnaksi, kuten sinäkin."
Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani, mutta intoni siitä vain kiihtyi.