He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:
"Kas, tässähän tulee Kaunotar."
Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin pukuharjoitusta jouluaattona.
"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.
Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä näyttämön että yleisön.
Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa sotkeutuneita hiuksia.
Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön! Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.
Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme kohtalokkaita tapahtumia.
Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.
Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.