"Lehti — kolmas painos — Scotia hukkunut."
Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan juoksi huutaen eteenpäin.
"Lehti — kolmas painos — Scotian huhutaan hukkuneen."
Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.
Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka kadulta heitä tupsahti eteeni.
"Lehti — kolmas painos — Scotia hukkunut."
Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.
Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:
"Lehti — kolmas painos — huhutaan Scotian hukkuneen."
Kahdeksaskymmeneskolmas luku.