Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa juteltavan.
"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on hukkunut."
"Millä päärin puolisolla?"
"Ettekö muista — sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"
"Niin, tosiaan. Nyt muistan."
"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut turviinsa poloisen…"
"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs…"
Pitkä yö kului.
Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt. Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin tiesin, että oli Jouluaamu.
Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä. Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.