'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'
Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.
'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan… tämä pyhä rohkeus
tukahtunut… älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan
eletty… vain hukkaan eletty elämä… kunniaton joutilaisuus
… tyhjien huvien ajoa… Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset
… lohdutusta… elähyttävässä ajatuksessa… joskin hukkunut
… turhaan kuollut… Kuolema yksin… se lumous, joka kiehtoo
jaloja sydämiä…'
Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.
"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.
En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä molemmin käsin, jotten kaatuisi.
Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin teatterista.
Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut elämäni, oli päättynyt.
Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt. Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.
"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.