"Tässähän se on", sanoi hän, "Scotian huhutaan hukkuneen. —
Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."
Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.
"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.
"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.
'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen
Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.
Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia
kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.
On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen
Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari
viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen
otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'
"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua voileipää.
Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin mitään.
'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita, niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin, ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun valtameren salaisuuden.'
"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi, "kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli…"